Kertokaapa mulle, millä logiikalla naimisiinmeno on jonkun mielestä suurempi sitoutuminen kuin yhteen muuttaminen tai jälkikasvun hankinta? Eikös parisuhteessa eläminen ja yhdessäolo konkretisoidu juurikin silloin, kun hynttyyt laitetaan yhteen ja sähkölaskut alkavat tippumaan samasta postilaatikosta? Ja eikös parisuhteessa nyt yleensä (ihan alkuvaiheiden jälkeen) olla tosissaan, eikä vain päivä tai viikko kerrallaan, joten sitoutuminen on aikaslailla itsestäänselvyys? En millään ymmärrä pareja, jotka asuvat ja ovat olleet yhdessä vuosikausia, mutta eivät tiedä, ovatko "valmiita" naimisiin. Muuttuuko parisuhde ja sen vaatimukset sormusten myötä? Tuleeko elämästä sitten vakavampaa ja aikuisempaa? Voin ihan pikkuvinkkinä kertoa, että avoliitosta eroaminen ja yhteisten lusikoiden jakaminen on paljon hankalampaa ja raastavampaa kuin avioliitosta, jos on tehty avioehto - tai vaikka ei olisikaan, niin jaolle on selkeät pelisäännöt ja prosessit. Ja sitten kun tehdään lapsia, niin edelleenkin naimisiinmeno voi olla liian "iso askel". Voi härregyyd. Lapset ne vasta parin yhdessä pitävät arkkuun ja graniittipaasiin asti, ei edelleenkään se metallinen rinkula sormessa. Onko se se avioliiton yhteiskunnallisesti tunnustettu asema, joka jänskättää? Vai aviomieheen ja -vaimoon liittyvät yleiset mielikuvat ja odotukset? Miksi muuttaa yhteen ja tehdä lapsia, jos ei olla niin "varmoja", ettei voida mennä naimisiin? En tarkoita tässä heitä, jotka muuten päättävät olla menemättä naimisiin, vaan näitä jahkailijoita, jotka pelkäävät "itsenäisyytensä" tai "oman elämänsä menettämistä" ym bullshittiä. Mitään sukupuolta suoraan mainitsematta. Tuttavan mies perui häät kuukausi etukäteen, koska 6 vuoden yhteiselon ja -asumisen jälkeen pelkää menettävänsä itsenäisyytensä eikä ole varma, haluaako sittenkään sitoutua avioliittoon. Ei jumalauta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hih. Itse olen kihloissa ollut jo kaksi vuotta koska avokki kosi ;O) Sanoin samalla että voi olla että tämä sormus riittää minulle. Ei sen vuoksi että pelkäisin "sitoutumista", sama asuntolaina on mielestäni jo sitoutumisen suurin aste sinällään. En vain usko avioliittoon joten en koe sitä tärkeäksi tai tarpeelliseksi. Ehkä joskus Thaimaassa sitten munkin siunaamana ;O)
VastaaPoistaSisäisen sitoutumisen aste ei mielestäni juuri ynnää ulkoisen sitoutumisen kanssa. On niitä jotka menevät kaikkien perinteisten kaavojen mukaan ja silti mentyaalisesti pitelevät jotain mentaalista jalkaa oven välissä, että josko jotain muuta voisi kuitenkin ilmaantua.
VastaaPoistaSinällään samaa mieltä kirjoittamastasi: avoliitossa jo kaksikymmentä vuotta, mutta ei vielä valmis laittamaan hyntyitä yhteen.
Itse avoliitossa ja lapsia. Itse olisin henkisesti valmis vaikka heti marssimaan maistraattiin.
Itse en ole halunnut mennä naimisiin ja tätä mieltä olen ollut jo yli 10 vuotta. Mielestäni se ei muuttaisi mitään omassa suhteessani. Paitsi tietysti lain edessä. Lapsettomana en näe mitään tarvetta avioitua, se toisi rahanmenoa ja stressaamista. Olen kerran ollut kaasona ja sen touhun seuraaminen läheltä riitti. Huh.
VastaaPoistaSosiaalinen paine tässäkin asiassa on ollut aikamoinen. Mutta kyllä sekin menee ohi ;)
Osasinkohan ilmaista itseäni kyllin epämääräisesti... ;)
VastaaPoistaOlen viime aikoina törmännyt useamman kerran ihmisiin ja/tai kirjoituksiin, joissa avioliiton solmimista pidetään suurempana sitoutumisena kuin yhdessä asumista tai lasten hankkimista. Ja tätä en ymmärrä. Ja tätä yritin kirjoituksessani selittää...
Joo. Tuota minäkään en ymmärrä.
VastaaPoista